Hevosemme kääntyivät valon nopeudella ja yllättäen kauhaisivat laukan. Täydessä laukassa ne juoksivat kohti kotia. Tien päällä oli vain ohut peite puuterilunta, sen alla kirkas kristalli jää. Vauhti oli niin luja, että kyyneleet valuivat silmissäni, edellä pyyheltävät kaviot saivat puuteri lumen huiskahtamaan pois. Lopulta en enää nähnyt mitään, silmät painuivat vauhdissa kiinni.Tiesin alamäen lähestyvän. Mielessäni kävi "mitenköhän tässä käy" Nurinhan siinä olisi voinut mennä. "Hyppäänkö ojaan, ja pelastan ehkä itseni vain murtumilla" Päätin pitäytyä satulassa, Veksu on parasystäväni, miten tässä kävisikin, se käyköön meille molemmille. Jokin sai kuitenkin hevoset pysähtymään juuri alamäen päälle. Luojan kiitos! Tulimme alas vauhkoontuneiden eläinten selästä. Kuulin raskaan henkityksen selkäni takana. Silkki turpa painautui niskaani. Siinä vauhdissa en edes kerennyt pelätä. Niin kovassa vauhdissa en ollut satulassa koskaan istunut. Mietin että olenko kuvitellut tämän kaiken. Eivät meidän kullanmurumme maailman kilteimmät hevosimme koskaan pelästyisi. Mutta hevonenkin on arvaamaton luontokappale, oli se kuinka kiltti vain, pelästyä se voi silti.
Koti pelloilla kapusin saman tien selkään uudelleen. Onhan se minulle opetettu "satulaan takaisin, jollei ole niska naksahtanut"
Seuraavana päivänä menimme samalle polulle takaisin, näytääksemme hevosillemme, ettei täällä ole pelon aihetta. Ne olivat yhä hieman varpaillaan, jokin oli tosissaan ne saanut kauhun valtaan. Lumeen oli painautunut massiivisen kokoiset tassun jäljet. Olivatko ne sudet, jotka oli havaittu lähistöllämme, seuranneet meitä?
Tämä tapahtui meille Tammikuussa 2012, en vain ole jaksanut kirjoitella. Usko tai älä, tämä on täyttä totta.
Jokin meitä matkassamme suojeli, mikä se olikaan, se saattoi pelastaa neljä henkeä. Tätä lukiessani vielläkin tulee kylmiä väreitä...
 |
| (c) Gemma/http://weheartit.com/entry/5819506 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti